Hey
Elämä vaan vilisee silmien ohitse, jotenki jää vaan paikalleen, eikä jaksa tehdä mitään. Jokainen, pienikin asia, tuntuu niin mahdottomalta, että ei tiiä miten päin pitäis olla. Yrittää vaan selvitä kunnialla näistä päivistä, ja olla semmonen niinku muut haluaa sun olevan, normaali. Muttaku mä en osaa olla normaali, mä oon niin kaukana normaalista kun vaan mahdollista. Mussa on kaikki vikana, ihan kaikki. Mun elämässä on jotenki kaikki hajalla, mun perhe on iha hajanainen, eikä kenelläkään oo kotona hyvä olla. Mulla ei oo ystäviä, ja en pysty luottaa kehenkää, koska mä pelkään, ja jotenki en vaa pääse tästä pelosta yli.. Koulussakaan et voi mitään tehdä ilman että sua aletaan arvostella, ja alkaa kaikki perättömät huhut kiertämään. Eihän se sinänsä haittaa jos jotkut tunemattomat vaan lämpimäkseen puhuvat, muttaku ne jotka alottaa ne juorut on tosi usein siitä mun 'kaveriporukasta' alkusin. Mietin vaan että oonko mä niille kellekkään oikeesti minkään arvonen kun ne vaa kokoajan mua dissaa, ja arvostelee mun tekemisiä, en pysty mitään tekemään oikein. Vaikka ne ei tarkotakkaa kaikkia niitä asioita mitä ne sanoo, niin ne satuttaa kuitenki, voisvat jättää vaan nekin sanomatta. Eikös oikee ystävyys oo sellasta että toinen hyväksytään sen virheiden kanssa, eikä sitä pilkata ?
A kertoo vaan lisää siitä toisesta tytöstä. Se kertoo kuinka se on jotenki samanlainen ku minä, samat mielenkiinnon kohteet. Ei sekään osaa luottaa, kun on niin monta kertaa joutunu pettymään.. Jotenki tuntuu sille kun mä tuntisin sen tytön, jotenki kaukasesti.
oho, tuli vähäsen pitkä, ja varmaan aika tylsäki, ja varmaan pari tuhatta kirjotusvirhettä tossa..
♥; Nea
